Mä en todellakaan tiedä mitä mä teen. Välillä musta tuntuu että olen aivan täysin onnellinen itseni kanssa näin. Katson peiliin ja olen mielestäni kaunis. Voin syödä jäätelöä ja olla iloinen. Mutta sitten suurimman osan ajasta musta tuntuu kuin kaikki todellisuus tavallaan hämärtyisi. On sääntöjä joita on pakko noudattaa. On pakko laskea kalorit. On pakko kuntoilla. On pakko olla kaunis! Eli minun tapauksessa kaunis tarkoittaa laihaa. En sano etteivät lihavat ihmiset voi olla kauniita mutta minun mielestäni housujen reunan yli tursuavissa läskeissä ei ole mitään kaunista katseltavaa.

Mä oon laihtunut mutta ei tunnu siltä enkä todellakaan näytä siltä. Miksi en huomaan mitään peilissä vaikka siellä pitäisi ero näköä. Miksi musta ei tunnu paremmalta? Mul on paha olo ja mua ahdistaa.

Kun olin 16-vuotias ja minun piti miettiä minne minä haluan yläasteen jälkeen kouluun ensimmäinen päätös oli tietysti lukio. Olinhan aina pärjännyt koulussa niin hyvin. Menin lukioon toiselle paikkakunnalle ja ajattelin että siellä olisi kivempi opiskella kun tutustuisin uusiin ihmisiin. Hyvinhän siellä yhden jakson verran menin ja sainkin pari uutta ystävää mutta opiskelumotivaationi oli kadonnut teille tietymättömille. Mielestäni oli paljon mukavampaa istua kossupullo kourassa asemalla kavereiden kanssa.  Ajattelin kuitenkin että jos se on se pitkä matka joka tekee sen etten jaksa mennä kouluun. Vaihdoin siis koulua omalle paikkakunnalle. Kävin siellä viikon verran ja siihen lopahti. Äiti oli hermorauniona kun ei tiennyt mitä tehdä minun kanssa. Huitelin teillä tietymättömillä ja vastasin puhelimeen jos jaksoin tai sattui kiinnostamaan. Join paljon todella paljon. Eräskin ilta meni melkein kaksi kokonaista 0,7 leijona pulloa ja silloin olin pienimissä mitoissa mitä ikinä olen ollut. En ymmärrä kuinka se on edes mahdollista että niin pieni kun minä olin niin pystyin juomaan niin paljon. Silloin myös taisi alkaa viiltely. Alkuun se oli vain teiniangstia ja yhyyy katsokaa mua mul on näin paha olla. Mutta jossain vaiheessa se muuttui erilaiseksi. En osaa selittää millä tavalla mutta se jotenkin helpotti oloa kun sai sen terän käteen ja pari viiltoa. Se kipu kertoi että olin vielä olemassa. Loppu syksy meni juodessa ja viillellessä ja äiti alkoi toden teolla huolestua . Ne hakivat isän kanssa minut monet kerrat jostain kun olin juonut liikaa ja kaverit sitten ystävällisesti soittivat niille ja kertoivat missä olen.

Yhden kerran muistan ikuisesti: Oli taas normaali perjantai ilta ja viinaa oli taas mennyt enemmän kuin laki sallii. Istuttiin asemalla ja olin taas vaihteeksi repinyt kädet auki. Olin aivan veressä. Joku äidin tuttu oli nähnyt minut ja soittanut äidille, joka sitten lähetti isän hakemaan minua. Isä tuli asemalle ja en huomannut edes kun se koppasi minusta kiinni. Rimpuilin, huusin ja potkin. Kuinka ollakkaan pääsin irti ja juoksin kuin piru olisi ollut perässä. Muistan kun isä huusi perääni itkuisella äänellä "X, älä mene mä rakastan sua!". Vieläkin tulee itku silmään kun mietin kuinka hädissään ne on varmasti olleet, nimittäin minun isä ei tunteita näytä paitsi vihaa.  

Tämän tempauksen jälkeen kun ne saivat minut kotiin mentiin kipinkapin lääkäriin jossa sitten vannoin käsi sydämellä ettei tällaista taphdu enään koskaan niin pääsin kotiin. Sama meno kuitenkin jatkui. Ja viimeinen pisara tuli sinä uutena vuotena. Vietettiin kosteissa merkeissä kavereiden kanssa uutta vuotta. En oikeastaan muista kauheasti illasta mitään. Aamulla kun heräsin en voinut puhua kun vain oksensin ja kädet olivat todella kipeät. Kaverini hieman valaisivat asiaa. Olin syönyt melkein kokonaisen purkillisen kofeiinitabletteja ja käteni olivat auki. Veri oli kuivunut niin että paidan hihat olivat tarttuneet siihen kiinni. Pääsin jotenkuten kotiin asti vaikka oksensin tauotta kokoajan. Menin nukkumaan ja äiti tuli katsomaan minua. En tehnyt muuta kuin oksensin vain kokoajan tauotta. En muista miten äiti sai kaiken selville koska uudenvuoden jälkeiset pari päivää ovat mulle kuin jotain usvaa en oikeastaan muista siitä ajasta mitään. Sen muistan että kun äiti sai tietää menimme suorinta tietä sairaalaan. Jolle tielle jäin. Hypin eri sairaaloissa kunnes lopulta sain paikan nuorisopsykiatrian poliklinikalta. Siellä vietin puoli vuotta. Söin lääkkeitä ja näyttelin että olin iloinen. Tulin sieltä ulos 90kg porsaana. Hain kivaan kouluun jossa olen tälläkin hetkellä. Laihduin mutta en muuttunut sen onnellisemaksi. Lääkkeet kuitenkin poistivat suurimman osan masennuksesta ja paniikkikohtauksista ja pystyin käymään koulua sekä olemaan sitä kauttaa hieman onnellisempi.

Mä en tiedä miksi minä tuon kirjoitin. Oli vain sellainen olo enkä nyt tiedä miten tämän lopettaisin! Anteeksi tekstin sekavuus mutta tuo aikakin oli hieman sekavaa enkä ole aivan varma mitä tapahtui milloinkin.